Janne Suutarisen ohjaajantyö on levittäytynyt viuhkamaisesti useiden teatteritaiteiden alalle. Hän on sekä ohjannut että kirjoittanut puhenäytelmiä, musiikkiteatteria, oopperoita, elokuvia ja kuunnelmia.

Monialaisuuden taustalla on havaittavissa selkeä yhtälö. Siinä missä draamat hänen yksityiselämässään ovat tasoittuneet, niitä on nähty ja kuultu enenevässä määrin eri näyttämöillä. Liikuttavana voimana on uteliaisuus ihmistä ja ihmisyyttä kohtaan, haasteena näiden kuvaaminen mahdollisimman syvästi.

Suutarisen viimeaikaisista töistä mainittakoon ”Kreivitär - Grevinnan”, muotokuva laulajatar Aulikki Rautawaarasta (Oopperaseurue Taite Ry 2007), sekä ”Aarresaari”, meriseikkailuklassikko hyvän ja pahan kamppailusta (Kajaanin kaupunginteatteri 2008).

Ajatuksia Solity:distä

Solity:d-oopperan lähtökohtana on ollut libretisti Christian Lindbladin nonsense-kieli. Sanat ja lauseet eivät tarkoita mitään, kieli on keksittyä tai ei oikeastaan kieltä, vaan äänteitä, äännähdyksiä peräkkäin. Nämä muodostavat repliikit, jotka Perttu Haapanen on säveltänyt oopperaksi.

Jotakin selkeästi määriteltyä toki on, kuten henkilöiden sukupuoli. On kaksi naista ja yksi mies. On määritelty, kuka laulaa missäkin kohtauksessa. Kohtaukset ovat tietyssä järjestyksessä. Mutta tässä kaikki. Libretisti on noudattanut minimalismin periaatetta ja karsinut konkretian minimiin.

Voisi luulla, että näistä lähtökohdista teoksesta tulisi neutraali ja epäkonkreettinen, jonkinlainen ohut taiteellinen kyhäelmä. Näin ei ole. Jo Lindbladin ”kielessä” on ilmaisun väkevyyttä, vaikka sanottavaa ei ole. Kieli on karakteristista ja foneettisesti voimakasta. Foneettisin merkinnöin ylöskirjatut repliikit muistuttavat erehdyttävästi oikeaa puhetta, niissä on tunnetta eikä voi välttyä ajatukselta, että henkilö repliikin takana todella tarkoittaa jotakin, tai haluaa jotakin.

Vertailukohtana dadaistinen runous osuu oikeaan vain osittain. Sama merkityksen puuttuminen on, mutta dadaismille tyypillisen mekanistisuuden ja konemaisuuden tilalla on tunnetta ja sanomisen tarvetta. Tämä on merkillistä, miten näin voi olla – jos mitään sanottavaa ei todellisuudessa ole.

Onko kyseessä koodi, joka pitäisi purkaa? Tietävätkö tekijät, tietävätkö henkilöt, mitä he puhuvat?

Haapaselle teksti on ollut kiehtova lähtökohta sävellystyölle. On kuin voimakas musiikki pyrkisi vimmatusti sanomaan jotakin, mitä lauseessa ei ole. Lause on varastanut musiikin roolia: sanojen tärkein ominaisuus on se miten ne soivat, minkälaisia aksentteja ja kaarroksia, tai minkälaista keveyttä, niiden äänneasu kantaa. Ehkäpä siksi musiikkikin hyökkää kielen alueelle ja yrittää omista keinoistaan käsin sanoa jotakin mistä sanat eivät ottaneetkaan vastuuta. Mitään tarkoittamattomien sanojen röyhkeys on asettanut elementit jännitteeseen ja kilpailuun keskenään.

Täten Solity:d-oopperan merkitys ei avaudu siitä, mitä se sanoo maailmasta, vaan siitä, mitä se ei sano maailmasta. Koko todellisuutemme on niin merkityksellisten viestien kyllästämää, ettemme enää kuule yksittäistä sanomaa, kaikki tyhjenee kuitenkin hälyyn. Hälyn keskeltä Solity:d erottuu kirkkaana keitaana esiin kuin patsaaksi tekeytynyt katutaiteilija ihmisvilinästä; hän on poistanut liikkeen ja erottuu siksi, Solity:distä poistettu merkitys erottaa sen muusta kommunikoinnista, esim. muista oopperoista. (Miten tärkeä tarina oopperassa ylipäätään onkaan? Hyvä kysymys. Ehkäpä tarinasta on jopa haittaa oopperalle?) Solity:d puhkaisee reiän yhteiseen todellisuutemme ottamalla siitä jotakin pois, rajaamalla tyhjän tilan tai tyhjän arkin, jonka katsoja-kuulija viime kädessä täyttää. Me, Solity:din tekijät, olemme tulkinnassamme pyrkineet kunnioittamaan tätä logiikkaa, pyrkineet tekemään taiteellisesti kestävät raamit, joiden sisällä voimme tarjota katsoja-kuulijalle mahdollisuuden vapaaseen pudotukseen.

Janne Suutarinen
ohjaaja